20.08.2018

Kohta puolen vuosisataa hihhulointia, eikä nenän päästä edes finnit ole kadonneet. Tällaista tämä mateleva elämä on.

Valtteriksi olen finnin ristinyt. Sen purppura puolipallo paistattelee auringossa kuin pihapoppelin purjoperhoset. Aamuisin se kurkkaa luolastostaan ja häipyy kuoren alle karkuun puolihuolimattomia poistoyrityksiäni.

Oikeasti en edes tosissani yritä saada sitä satimeen, pitäähän senkin saada elää säälittävää elämäänsä. Enkä oikein kurjempaa eloa keksi kuin minun perunanuijassa majailu, tai no, ehkä keksin muutaman…

Taidan tänään tunkea pitkään ruhooni Sellilän seisovan pöydän sekametelisälää. Se on kuuluisa kilometrin pitkästä pöydästä, johon kerätään kerran vuodessa kaikki jämäruoka, mitä edelliseltä vuodelta on roskiin heitetty.

Saa Valtteri pitää pirskeet seuraavana päivänä ja kutsua kenkkulit kaverinsakin rasvaiselle tarjottimelle. Röyh.